Tuskapaatti

Tuomas Kyrö kuuluu ehdottomasti lempikirjailijoihini. Vuoden 2013 joulumarkkinoille ilmestynyt Kunkku on Kyrön 12. romaani.

Kunkku oli todella odotettu lukeminen. Kyrön kirjat ovat aina iskeneet minuun kuin nuoli omenaan, valtoimenaan ja naurua tuoden. 

Etukäteiskäsitykseni mukaan Kunkku olisi tuhti paketti komediallista tekstiä. Tämän käsityksen saa jo pelkästään kirjan kantta tutkailemalla. 

Näin ei kuitenkaan ole. Kunkku kertoo Suomen ja maailman 

historian siten, miten ehkä olisi voinut olla. Historia käännetään 

päälaelleen ja maailman historian todellisten tapahtumien 

liittäminen mielikuvituksen tuotoksiin on toteutettu täysin 

saumattomasti, nerokkaasti ja oivaltavasti. Oikeiden ja 

kuvitteellisten hahmojen kertomukset ja nimet kääriytyvät yhteen ja lukija kokee olevansa lähellä sekä päähenkilöä että kirjassa haastateltuja. Päähenkilön - kunkku/Pena - elämä ja tapahtumat seuraavat loogista jatkumoa, joka muistuttaa siitä että menneisyys tekee meistä sitä mitä olemme nyt.

Kunkku oli kokemuksena yhtäaikaa hämmentävä, raivostuttava ja ihana. Jo ensimmäinen lause 

aiheutti spontaanin naurureaktion, joka kuitenkin kuihtui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin muuttuen 

hämmentäväksi säälin ja epäuskon sekoitukseksi. Yhdessä hetkessä vihasin päähenkilöä ja 

seuraavassa kävi sääliksi niin paljon että melkein itketti. Tähän Kyrö lieneekin pyrkinyt; tunteiden 

täydelliseen sekamelskaan. 

Kirjan hahmot ovat hyvin luotuja ja niiden taustoista kerrotaan juuri tarpeeksi. Penan täydellinen osaamattomuus ja avuttomuus on pelottavaa, eikä siihen osaa reagoida muuten kuin säälillä. Toisaalta kunkun maailma vetää mukaansa hämmentävällä vahvuudella, sillä ihmistyyppi on itselle vieras. Lapsellinen, herkkäuskoinen ja vähän typerä kuningas on olosuhteiden vanki, eikä ole oikeastaan saanut edes mahdollisuutta olla parempi ihminen.

Valitettavasti kaiken kaikkiaan kirja tuntuu kuitenkin jäävän hieman kesken. Moni asia jää kysymysmerkiksi ja loppua ei oikeastaan huomaa edes tulevan ennen kuin sivut loppuvat. 

Mainittakooon vielä, että jälkipuhe vähän latisti fiilistä - mielestäni se oli turha ja sen olisi voinut jättää pois.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi.